Mennyt viikko on ollut kokemuksien kannalta todella antoisa, silmiä avaava, mutta myös omalta osaltaan todella rankka ja haavoja avaava. Se että on nähnyt monta sydäntä särkevää tarinaa ja näitä kertoneita kyynelehteleviä vanhempia, on laukaissut myös itsessä sen ehkä jo takana olevan huolen!?
Kun katsoi muutamia vanhempia ja siis etenkin henkisesti uupuneita isejä ja heidän kertomia tarinoita, niin ei voinut olla miettimättä omia tunteita tuossa tilanteessa. Ja se teki tapahtumasta vielä kovempaa kun näki sen isän kyynel silmässä lähes hajoavan siihen paikkaan ja vaikka itsellä tilanteesta on todella paljon kokemusta, niin mikään ei kouluta tapaamaan sitä ihmisrauniota, joka edessäsi on ja kuinka häntä lohduttaa.
Se että voi kertoa kokemuksista ja olla henkisenä, tai fyysisenä olkapäänä ei aja sitä asiaa jota tuossa tilanteessa tarvitsisi. Mutta mikä tämä tarvittava apu silloin olisi? Sitä mä en ainakaan tiedä!
Mutta tätä samaa olen miettinyt monta kertaa ja tämän toin myös kurssilla esiin, eli vaikka itsellä on joku jolle kaikki kertoa, niin puuttuu se joka todella tietää mitä taistelua tämä kaikki on. Siis mitä tehdä juuri silloin kun tekisi mieli kuristaa tuo huutava, vastaan väittävä kakara ja kun tämän ajatuksen omaavana tekisi mieli juosta junan alle!?
Ja kuinka moni ihminen voi kirkkailla silmillä väittää ettei ole koskaan miettinyt, että mikä olisi helpoin tapa hävittää se huutava kersa jonka kiljunta saa korvat vuotamaan verta.
Mutta huomio, että vain miettimään, eikä tekemään.
Koska mieli on eri asia kuin se mitä teet.
Monen ajatukset ovat synkkiä, mutta onneksi harva niitä tuo toteen.
Eli siis kokonaisuutena tämä viikko on ollut elämäni vaikeimpia, mutta myös antoisimpia.
Mun on aina ollut vaikeata tutustua uusiin ihmisiin, mutta menneellä viikolla on saanut huomata jotain perinteisestä poikkeavaa, tämäkin sisäänpäin kääntynyt ihmisjäänne on saanut helposti uusia ihmiskontakteja ja ei ole tarvinnut istua aivan tuppisuuna, vaikka normaalisti vietän kauan aikaa taka-alalla tarkastellen tilannetta ja ilmaisen itseni vasta kun parhaaksi sen näen.
Nyt on siis ollut todella helppo samaistua porukkaan ja puhuminen ollut jopa helppoa, sekä luontevaa.
Tämä on saavutus mieheltä joka ei alunperin puhunut kuin pakon edessä ja äärimmäisessä humalassa.
Eipä sillä, olen kyllä tätäkin kirjoittaessa hieman juoneena, mutta olen huomannut jotta tekstiä tulee helpoiten tässä tilassa.
Joten keskitytään enemmän tekstiin, eikä sen tuottajaan.
Kysymys kuuluu siis kuinka kertoa kaiken toivon menettäneelle ihmiselle, että kaikki ei ole vielä menetetty ja tulet saamaan apua. Mutta milloin ja miten?
Miten tämän mustan möykyn saa pois itsestään?
Ja miksi ihminen ei voisi sanoa vain, että miksi kaikki on niin saatanan vaikeaa?
Helpottaako tämä ikinä?
Muistakaa tämän kaiken keskellä itsenne. ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti