Aleksin elämä

Aleksi syntyi 2.4.2000 Etelä-Karjalan keskussairaalassa, jossa hänet syntymän jälkeen kiidätettiin lasten teho-osastolle aivoissa olleen liian suuren paineen takia!
Parin päivän seurannan jälkeen kaikki kumminkin hyvin ja poika pääsi muutaman sairaalassa vietetyn yön jälkeen kotiin vanhempien kanssa.
Arki pienen lapsen kanssa oli raskasta, eritoten kun ainakin kirjoittanut oli vielä todella keskenkasvuinen, vaikka ikää oli se 25v!
Itse en tiennyt ollenkaan mitä haluan elämältä ja mun pitäisi kasvattaa pientä ihmistä! Auttakaa nyt helvetti! Mutta asiahan oli se, että sitä apua ei osannut eikä halunnut pyytää! Tyhmä!!!
Elämä oli rankkaa, etenkin kun minä olin se ainoa joka leivän toi pöytään ja se leipä oli ohutta! Silloinen vaimo kokeili kaikkea, mutta mikään ei kiinnostanut ja aviomies tyhmänä tämän kaiken hyväksyi. Käänsi katseen muualle ja jatkoi raatamista. Oli vihainen, väsynyt, joi paljon. Mutta rakasti poikaansa yli kaiken, vaikka ei sitä osannut näyttää.
Vuoden ikäisenä poika muutti äidin kanssa lähemmäksi äidin vanhempia Vihtiin, kun 3 kämppää oli mennyt alta isän rahojen riittämättömyyden takia.
Isän työhän oli elättää perhettä vaikka henki menisi.

No ei siinä mitään, isä lopetti työt kuin seinään kaupungissa jossa oli koko elämänsä elänyt ja muutti perässä puoli vuotta myöhemmin.

Uutta elämää ei kerennyt kauaa mennä, kun Aleksi sai automatkalla iso-vanhimmille jonkun kohtauksen!? Poika meni takapenkillä ihan valkoiseksi ja silmät pyörivät päässä!
Tästä alkoivat pitkään kestäneet tutkimukset, jotka lopulta osoittivat että poika sairasti lapsuusiän epilepsiaa. No huh, se selvisi ja siihen saatiin lääkkeet! Epilepsia kohtauksia oli lapsena muutama ja sitten nekin jäi pois.
Sitten koitti taas häätö kodista kun rahat eivät riittäneet, mutta uusi asumus löytyi nopeasti Espoosta, josta isä myös löysi töitä äidin jäädessä taas kotiin.
Mutta päätimme, että poika pitää saada muiden ikäistensä joukkoon, koska oli viettänyt noin 4 ensimmäistä vuotta ilman ikäistänsä seuraa!
Miksi? Hyvä kysymys!
En tiedä vastausta vieläkään!
Aleksi siis aloitti tarhan, mutta jo muutaman viikon jälkeen päiväkodin henkilökunta ilmaisi huolensa, että poika ei ehkä tule selviämään silloisessa ryhmässä väkivaltaisen käytöksen takia.
Aleksi sai äkkiä siirron pieneen ryhmään, mutta ongelmat olivat lähes päivittäisiä.
Aikaa meni, isä painoi töitä, äiti oli kotona.
Koti meni taas alta kun isän rahan saanti oli liian pientä.
Tuli aika muuttaa Helsinkiin, josta äiti puheen lahjoilla sai perheelle kodin.
Sama meininki jatkui, poika vain vaihtoi tarhaa jossa ongelmat jatkoivat vaan kasvamista.
Isä koitti tuoda leivän pöytään ja olla isä parhaansa mukaan.
Sitten koitti se päivä kun isän mitta tuli täyteen. Se oli se päivä kun vuokraisäntä tuli oven taakse kyselemään vuokrarahoja. Rahoja jotka isä oli joka kuukausi laittanut äidin tilille, jonka piti asia hoitaa... Mutta olikin rahan johonkin muualle laittanut! En vieläkään tiedä minne. Luottotiedot meni itseltäkin moneksi vuodeksi ja avioero tuli.
Aleksi jäi äidin kanssa kahden kun isä lähti, joka nyt jälkikäteen ajateltuna on osottautui vääräksi teoksi. Koska isän olisi pitänyt ottaa poika mukaansa. Mutta tämähän ei olisi koskaan onnistunut, siitä äiti pitäisi huolen, koska isä oli äidin mielestä juoppo paska ja epäsovelias kasvattamaan lasta. Näin uskoin itsekin pitkään, kunnes sain Helmin ja nykyinen vaimoni sai minut uskomaan että olen hyvä isä.

Poika asui äidin kanssa ja aloitti koulun suoraan erityisluokalla, jossa oli ongelmia joka saralla. Sen verran äiti tuli vastaan että yhdessä saimme hankittua pojalle apua!
Vaikka jo silloin tiesin että ainoa mitä poika tarvitsee, on rakkaus, turva, hyväksyntä, kunnon rajat ja tuki.
Poikaa käytettiin psykologilla, psykiatrilla ja ties missä!? Mukaan tuli sosiaalitoimi ja lastensuojelu, mutta mikään ei auttanut.
Aleksin paha olo vaan kasvoi ja purkaantui niinkin rajulla tavalla, että poika vietiin koulusta ambulansilla, koska meni melkein jonkin sorttiseen psykoosiin?!
Koulu vaihtui taas muuton vuoksi, joten myös asiat menivät vielä enemmän solmuun. Äidillä oli myös uusi puoliso, joka ei Aleksista välittänyt ja äiti valitsi mielummin miehen kuin poikansa.

Isä oli tänä aikana saanut oman elämänsä raiteilleen ja mennyt uusiin naimisiin. Joten oli taas aika ehdottaa äidille, että jospa poika muuttaa isälle?
Kas kummaa, äiti oli tähän ehdotukseen myötämielinen!
Sanotaan tähän väliin että pojan koulun keskiarvo oli ennen muuttoa oli 5.jotain....

Poika sai paljon rakkautta, hänestä välitettiin ja oltiin huolissaan, mutta oli myös selvät rajat joiden takia väänsimme useasti.
Mutta tämä kaikki palkittiin jo seuraavana keväänä, kun keskiarvo oli noussut 2:lla numerolla.
Aleksilla oli kaikki avaimet käsissä, mutta ne eivät sitten kumminkaan olleet ne oikeat.
Meni pari vuotta ja ongelmia alkoi taas kerääntyä siihen malliin, että isän oli pakko ottaa yhteyttä lastensuojeluun ja sanoa, että nyt ei enää taidot riitä vaikka halua olisi sitäkin enemmän.
Poika muutti siis ryhmäkotiin, sen jälkeen kun oli jättänyt menemättä kouluun kahteen kuukauteen.
Mitä mä oisin muuta voinu tehdä?

Koitettiin hoitaa ongelmaa, mutta fiilis oli että sitä vaan siirrettiin eteenpäin.
Ja niinhän siinä kävi että poika ei edelleenkään käynyt koulua, joten loppu toteama oli se, että viimeinen paikka on koulukoti, jonne poika myös joutui.
Tämä sijaitsi Lohjalla keskellä metsää ja jossa tutustumis reisulla vannotettiin, että täällä kyllä kaikki saadaan koulua käymään.
Mutta kuinka kävikään!? Poika kävi koulua jos sattui kiinnostamaan ja jos jaksoi nousta. Tuli ongelmia ja väkivaltaisia kohtaamisia, joita varten koulussa oli oma putka. Mutta sitä ei ollut kukaan joutunut käyttämään viimeiseen kahteen vuoteen!
Aleksi kävi siellä 3 kertaa ensimmäisen puolen vuoden aikana!

Vihdoin viime syksynä poika sai elämän sivusta kiinni kun pääsi opiskelemaan ja vielä mieluista alaa! Kaikki meni hyvin, opiskelu oli kivaa mitä nyt muutamia lipsahduksia tuli, mutta kuka niitä laskee!
Sitten koitti aika hankkia itse oma työssäharjoittelupaikka. Hankalaa se oli, mutta poika hoiti sen!!!
Kaiken kun hoiti kunnolla, niin siitä poikisi kesätyöpaikka!
Sain kuulla pari viikkoa sitten, että tämä harjoittelu oli loppunut työantajan toimesta, koska poikaa ei ollut siellä näkynyt. Siinä samassa oli myös saatu porttikielto kouluun koska sielläkään ei ole Aleksia näkynyt.

Ja nythän asia on niin, että tämä pikkupoika täyttää ensi maanantaina 18v!!!

Koulukodista muutto omille on nyt tosiasia. Kunhan asunto vain löytyisi!
Tänään onneksi kuulin, että tämä ongelma olisi ehkä selvitetty?!
Hienoa!

Isä on onneissaan pojan täysikäisyyden saavuttamisesta, mutta myös huolissaan tulevaisuudesta!

Aleksi, mä rakastan sua ja olen aina täällä! Muista aina että mä en vaadi sulta mitään muuta kun, että teet kunnolla ja täydellä sydämmellä sen mikä tuntuu oikealta ja rakkaalta!

Helmin kolmas kerta

Helmin kolmas leikkaus tuli ajankohtaiseksi keväällä 2017. Ja tämä aika tuli vastaan 9. toukokuuta, noin 2v 1kk toisen leikkauksen jälkeen. Toisen leikkauksen muistikuvat olivat itselle niin usvan peitossa, että oli todella vaikea varautua tähän tulevaan koitokseen.

Leikkaus aamu siis alkoi aikaisella herätyksellä ja kurvauksella lastenklinikalle n.6.30. Valmistelut alkoivat noin klo 7, jonka aikana huoneessa vieraili sairaalaklovni nimeltä Matkimus vieden tytön ja vanhempien ajatukset pois tulevasta leikkauksesta tehden kaikkia hassuja temppuja. Samainen pelle lähti myös tytön iloksi saattamaan pienokaista kolkkoon saliin, isän ja äidin jäädessä keskenään tyhjään sairaalahuoneeseen keräämään itseään kasaan.
Vielä pitäisi palata kotiin ilman tyttöä, odottamaan kirurgin soittoa. Odottavan päivä oli taas pitkä niinkuin aina edellisillä kerroilla, mutta vihdoin puhelin soi iltapäivällä.
Kirurgi soitti että leikkaus oli mennyt hyvin ja tyttö oli siirretty heräämöön.  Ainoa yllätys oli että
meille oli unohdettu kertoa, että kirurgi oli jouduttu vaihtamaan lennossa, koska ns. omalääkäri oli tehnyt pitkän leikkauksen yöllä. Oma kirurgi oli kuitenkin leikkauksessa mukana kakkoskirurgina ja leikkauksen tehnyt kirurgi ollut mukana Helmin ensimmäisessä leikkauksessa.

Pääsimme tyttöä katsomaan alkuillasta, kun hänet oli siirretty heräämöstä teholle. Ensi näkeminen ei onneksi tuntunut niin pahalta kuin olin sen arvellut. Vaikka hurjaa katseltavaa se onkin, kun pieni ihminen makaa liikkumattomana letkujen peitossa piipittävien laitteiden ja metrin korkuisen lääketornin vieressä. Vielä Helmi ei jaksanut kuin kerran vähän raottaa silmiään, joten päätimme jättää hänet nukkumaan, sekä keräämään voimia ja tulisimmehan taas myöhemmin illalla vielä takaisin.
Pari ekaa päivää meni typyllä melkoisessa morfiini pöllyssä, joten nukkui paljon. Hereillä ollessaan puhui niitä näitä, kerran pyysi vettä ja sanoi että,"äiti ota minut pois". Mutta kun äiti ei auttanut "minä menen isin luokse". Kun tähän yritimme selittää että emme voi ottaa mukaan, vaan täytyy jäädä sairaalaan paranemaan, tyttö lopetti meille puhumisen. Käänsi aina pään pois kun tultiin, kädestä kyllä piti kiinni ja antoi silittää, mutta silmiin ei saanut katsoa ja mitään ei vastannut kun kysyttiin. Teholla oli vain yksi hoitaja jolle Helmi suostui vastailemaan yksisanaisesti ja aina kun huoneen kaiuttimesta kuului että saavatko vanhemmat tulla sisään, tyttö huusi kovaan ääneen että "saa tulla".

Toipuminen seurasi samaa kaavaa kuin edellisillä kerroilla, eli mentiin edes ja takas, muutaman päivän päästä tytölle jouduttiin laittamaan tahdistin kun sydämeneteiset ei supistelleet tarvittavalla teholla, lepopulssin piti olla yli 90, mutta oli vain alle 60. P-aalto oli kadonnut, tai oli tallessa, mutta tuli väärästä paikasta.

Viidentenä päivänä tuli ilmoitus, että meidän pitäisi tehdä tilaa tulossa olevalle traumapotilaalle, eli me pääsisimme osastolle, tästä myös tyttö tuli jo hieman iloisemmalle päälle!

Kova hinku Helmillä oli heti päästä sängystä liikkeelle, mutta kun kokeiltiin seisomista jalat eivät vielä jaksaneet kantaa ja myös jaloissa olevat kanyylit tuottivat kipuja. Ensimmäisen yön jälkeen teholta mukana tulleet imudreenit saatiin vaihtaa imuttomiin pusseihin. Eli vaikka dreeniputkia sai vielä kantaa mukana se imudreenin surina hävisi!
Toisena osasto päivänä tyttö jaksoi jo hetken seisoa leikkihuoneessa leikkimässä, mutta väsyi vielä äkkiä. Ruokakin rupesi taas maistumaan ja upposi välillä hyvinkin. Mutta myös niitä perinteisiä laitos ruokia tuli vastaan, joita en syöttäisi kenellekkään!

Sairaalan käsitys vähärasvaisesta diettiruuasta. Kanakastiketta, eli vettä ja kanaa!!!!

Kuudentena päivänä kun äiskä lähti illalla kotiin ja jäin tytön seuraksi yöksi osastolle, tytsy huomasi että jalat kantaa sen verran että käveltiin käsi kädessä pitkää käytävää edes takas pelkästä kävelyn tuomasta ilosta.

Päivänä nro10 tahdistin sai mennä kun oma hieno sinusrytmi vihdoin löytyi. Juuri ajoissa siis, koska mietittiin jo joudutaanko laittamaan pysyvä tahdistin.
Mutta kun yksi hyvä asia tulee vastaan, niin pitäähän sitä vastapainoksi tulla myös jotain huonoakin? Eikö se elämä näin mene? Nyt alkoi sitten se tulehdusarvojen ja leukosyyttien nousu, sekä kuumeilu.. Ja sehän tiesi taas yksiä letkuja lisää, kun iv-antibiootit jouduttiin aloittamaan. Ja yksi dreeneistä jouduttiin laittamaan uudelleen. Onneksi kävely jo sujui, joten päivät ei käyneet niin pitkiksi, kun pääsi leikkihuoneeseen leikkimään, käymään pikaisesti ulkosalla ja olihan myös Helmin sydänsulho samaan aikaan osastolla, joten tuttua seuraa myös löytyi!
Eräänä päivänä tuli myös mahdollisuus käydä leipomassa pullaa, joka oli kyllä mieleistä hommaa. Leikkihuoneen hoitajat olivat varautuneet dieettipullan leipojiin myös.
Siellä tehtiin oman pullan lisäksi, pulla vietäväksi myös "sulholle".




20. päivä toukokuuta koitti vihdoin se päivä jota olimme odottaneet kuin kuuta nousevaa! Me lähdettiin vihdoin kotiin!!!

Nyt siis kaikki 3 suunniteltua leikkausta on takana päin ja voimme hetken hengähtää.
Mutta elämme jokaisen tulevan päivän kantaen mukana sitä tietoa, että tuo kursittu sydän tulee kestämään vain sen tietyn ajan ja edessä on vielä se päivä kun sydän on käyttänyt kaiken sille nyt tuotetun lisäajan!
Se tulee vastaan kymmenen vuoden... Kahden kymmenen vuoden päästä!? Kukaan ei sitä varmuudella pysty edes kuin veikkaamaan, mutta se päivä tulee olemaan tosiasia.
Mutta tällä tekniikan kehityksellä pystyy jo itsekin jo jollain tapaa uskomaan, että se päivä ei ole minkään loppu, vaan jonkun uuden alku!!!