Rikkonainen mies

Mitäpä nyt?

Nyt kun monen vuoden huolen kantaminen on suurimmaksi osaksi takana.. Siis Aleksin jo tarhassa alkaneiden ongelmien puiminen ja "parannuskeinojen" etsiminen alkaa olla omalta osalta siinä tilanteessa, että voin laskea suurimman taakan harteilta ja antaa pojan itse sitä kantaa, tai siis aivan kohta miehen. Voiko olla totta, että mun esikoinen täyttää 18!?!?!
Ei, ei mun huoli minnekkään katoa, mutta hieman ehkä helpottaa!?!?!
Mutta siitä huolesta ja sen synnystä joskus myöhemmin lisää!

Ja Helmin sairauden tuomat haasteet ovat nyt myös löytäneet huippunsa, kun kaikki 3 suunniteltua leikkausta ovat takana ja olemme päässeet jo hetken haistelemaan "normaalia elämää"?.

Eli siis kuinkas nyt sitten?

Olisiko nyt aika saada ukko itse kuntoon? Nämä jo yli vuosikymmenen kestäneet huolet ovat syöneet miestä siihen malliin, että tämä kroppa kuuluisi vähintään kymmenen vuotta vanhemmalle miehelle, vaikka se ei kyllä naamasta näy! Mutta enpä ole vähään aikaan nähnyt kivutonta päivää.
Tähän saakka on jaksanut sillä adrenaliinilla, jonka kaikki tuska ja huolet ovat tuottaneet, mutta nyt stressin ehkä lopullisesti hellittäessä sitä apua ei enää tule.
Juoksu ja pyöräily ovat olleet mulle myös se "pakokeino" todellisuudesta joista olen saanut voimaa, mutta nyt tuntuu että niihinkään ei riitä voimia tai halua!

Tänään pääsee onneksi keskustelemaan asioista terapeutin kanssa. Siis ja sanoin vielä vuosi sitten, että mähän en mene tuntemattomalle asioitani purkamaan!!! Mutta niin se maailma muuttuu ja Mikko myös! Ja hyvä niin, koska ne keskustelut ovat muuttaneet miestä.

Entäs ensi kuussa kun terapia loppuu? Mitä sitten? Mistä mä löydän sen kipinän joka auttaa minut takas urheilun pariin??

Mistä olette löytäneet omat kipinänne? Tai oletteko löytäneet jotain muuta joka auttaisi vaikeina aikoina?

Elämän valinta

Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua sellaisen päätöksen eteen, jossa pitää valita antaako oman lapsen elää vai kuolla! Me vaimon kanssa se jouduttiin tekemään. Se päätös oli elämäni vaikein, mutta samalla myös helpoin.
Vaikein siinä suhteessa, että pienen viattoman ihmisen elämä on meidän käsissä ja vain yhdellä sanalla olisimme voineet sen lopettaa.
Helpoin siinä suhteessa, että valinta oli itsestään selvyys ja se oli elämän jatkaminen.
Vaikka se valinta on johtanut polulle joka on kivinen ja ohdakkeinen, sekä syönyt jotain pysyvästi sisältäni. Vaatinut verta, hikeä ja kyyneleitä (varsinkin Helmiltä itseltään), sekä vienyt suurimman osan voimavaroista, niin yhtään päivää en vaihtaisi.

Sen olen tämän matkan varrella huomannut, että vaikka suomen terveydenhuolto on yksi maailman parhaista, myös siellä raha puhuu liikaa! Niin paljon näiden vaikeiden sairauksien kohdalla, jotka vaativat pitkää ja vaativaa sairaalahoitoa ensimmäisenä suorastaan tuputetaan saattohoitoa! Etenkin meille tiedon tytön sairaudesta tuonut lääkäri on edelleen mun inhokki listalla numerolla 1.

Toisaalta monille lääkäreille ja hoitajille kuuluu suuri kiitos, olette mahtavia. 💗
Ja eritoten leikkaaville kirurgeille, ei löydy kuin ylisanoja... Te olette ihmeidentekijöitä!!
En todellakaan usko mihinkään suureen ja mahtavaan voimaan, joka päättää jossain miten kukakin saa elää ja olla, onko jollain oikeus elää tai kuolla. Enemmin uskon joulupukkiin tai salaisiin kansioihin.. Mutta tytön taistelua seuranneena on pakko sanoa, että joku häntä on seurannut ja suojellut! Olisiko kenties minun tai vaimon isovanhemmat, jotka ovat jo kaikki täältä poistuneet?

Valintoja on monia ja monenlaisia, mutta miltä sinusta itse tuntuisi tehdä kyseinen valinta?
Mä en haluaisi ainakaan tehdä samanlaista valintaa enää koskaan!!

Sanat ja teot

Millä tavalla ja sanoilla ajatuksia voi jakaa? Ajatus on, että se on helppoa! Voi saatana!! 

Ajatuksia on monia, mutta niiden esillesaanti on sitten eri juttu. 

Monesti ajatellaan ja mielessä sanotaan, sekä uhotaan monia asioita, mutta kun sen ilmituonti koittaa olemme täysin lukossa!! 

Emme osaa edes täydellisesti selittää missä olemme, saati sitten miksi siellä satumme olemaan! Ja se ettei pysty ilmaisemaan edes sitä missä on, tai haluaa tuottaa läheisille sellaisia mieltä järkyttäviä tuskia, että helpompi keino kuin vastata helppoon kysymykseen on syöstä itsensä junan alle! Onko siinä järkeä?

Oma mieli on ollut monesti samassa tilanteessa ja se ei ole mitenkään miellyttävä olotila! Viimeeksi esim. itse miettinyt ja epäillyt onko oma elämä ansaittua, on sen jälkeen kun oma vakavasti sairas tytär syntyi ja selvisi kuoleman porteilta!! Ja tässä tilanteessa huomasin että lupaukset ovat pelkkää sana helinää!! Itse lupasin, että olen vahva joka tilanteessa.

Mutta olen vain saanut huomata että olen pieni, heikko haavoittuvainen ihminen jonka sanat eivät merkitse mitään!! Vain teot ovat tuoneet sen mitä sanat eivät ole löytäneet!

Muutaman kerran olen saanut reunalla ollessani huomata, että vaikka kuinka olen vannonut olevani vahva ja enkä tule ottamaan sitä viimeistä askelta, niin paskat!!

Oma niin olevinaan vahva minä on nähnyt paremmaksi antaa kaiken olla. Mun ja perheen onneksi en ole uskaltanut ottaa kunnolla sitä viimeistä loikkaa, vaikka kerran se on ollut enemmän kuin lähellä!!

Jos en olisi Helmin vastoinkäymistä viimeiset vuodet katsoen kasvanut, en ehkä olisi tässä!?

Kiitos Helmi kun teit musta isän taas!! <3

Erityisen päiväkotiuran alku

Nyt on käännetty uusi lehti elämänkirjassa!
Vaimo palasi takaisin töihin hieman venähtäneen äitiysloman jälkeen, eli se tarkoitti sitä, että Helmin päiväkoti taival alkoi! Päiväkoti oli alunperin tarkoitus aloittaa kun tyttö oisi täyttänyt kolme ja olisi  ollut vielä mun kanssa kotona 6 viikkoa, mutta kiitos suomen hallitus!!! Kaikki lakisääteiset vanheimpainlomat täytyy pitää ennen 2 vuotta, aiemmin olleen 3 vuoden sijaan! Tämä taisi tulla voimaan vuoden alussa!?!?!

Mutta taival siis alkoi todella maanantaina, yhden harjoittelu viikon jälkeen. Mä onneksi olin saanut tälle viikolle sovittua loput kesälomat ja muutaman pyydetyn vapaan, niin saatiin Helmille vähän pehmeämpi aloitus päiväkotiuralle. Tyttö päätti sitten viikon alkajaisiksi herätä samaan aikaan äidin kanssa, eli klo 6.30! Huoh!!! Onneksi tunnin taivuttelun jälkeen nukahti vielä ja saimme tunnin ladata akkuja ennen kuin kello herätti...

Ensimmäinen vienti ja Helmin jättäminen vielä melko tuntemattomien tarhatätien huomaan, sai tytön itkemään niin sydäntä särkevää itkua, että se sai lähes iskän myös kyyneliin. Oli siis tytölle ja isälle kova paikka, ehkä kyllä iskälle vielä hieman kovempi!
Tyttö oli onneksi kuulema itkenyt ehkä vain sen 5 minuuttia iskän perään ja sitten mielenkiinto toisten lasten leikkien seuraamisesta, sekä mukaan pääsemisestä oli vienyt voiton.

Ensimmäinen tarhapäivä meni loppupeleissä niin hyvin, että iskä ei voi muuta sanoa, että olen ylpeä tuosta pikku ihmisestä!!
Tiistai meni saman kaavan mukaan, mutta sillä erotuksella, että Helmi oli ihmetellyt iltapäivällä kun menin tyttöä hakemaan joko isä vai tuli :D
Keskiviikko aamuna oli jo niin kiire tarhaan päästyämme keinumaan, että hyvän päivän halit ja suukot meinasi jäädä iskällä saamatta.

Ensimmäinen sairaspäiväkin ollaan jo nähty kun tänään tyttö jäi kotiin kovan yskän ja rohinan takia, eli onneksi olin tän viikon lomalla.

On se Helmi kyllä iskän sankari numero 1!!!!! Tyttö ei ole vielä edes kolmea, mutta on kokenut enemmän kuin monet koko elämän aikana ja ottaa suuret elämänmuutokset näin hienosti.
Kuinka moni voi sanoa, että hoitaa elämän tuomat mutkat, mäet ja esteet noin lungisti?
En ainakaan mä!!

Tämä mennyt viikko on myös tehnyt ihmeitä. Yhteiset aamut ja tytön haku tarhasta on tehnyt isä/tytär suhteelle vain hyvää. Monet asiat jotka ennen vain äiti olisi saanut hoitaa, pyydetään nyt iskältä! :)