Kysymys vaan kuuluu että mikä miestä vaivaa? Tähän kysymykseen ei vastausta ole vielä tullut!
Kuten jo aiemmin kirjoitin, kokeita on otettu ja lääkärillä käyty, mutta kukaan ei vastaukseen osaa vastata!
Liekkö sitten matka kohden vanhuutta on siis alkanut? Täh? Oonko mä muka niin vanha?
No mä tiedän että olen elänyt stressaavaa elämää osin kärsijänä, osin omasta syystä. Mutta onko tästä vielä nousemista?
Sitä mä toivon, koska mulla on vielä niin paljon annettavaa ja niin paljon mitä mä haluan kokea ja nähdä.
Tänä viikonloppuna mä oon saanut olla mun kummankin lapsen kanssa ja on ilo nähdä miten nuorempi on odottanut vanhempaa ja haluaa leikkiä!
Miten hienoa on ollut nähdä se, että Aleksi on vihdoin omien sanojen mukaan löytänyt sen kauan kadoksissa olleen asian joka saa tulen pysymään suurena ja elämän kiinnostavana! Eikä elämä enää näytä niin ahdistavalta ja masentavalta kuin aiemmin...
Ja voi sitä puheen määrää mikä tosta jätkästä/lähes täysi-ikäisestä miehen alusta lähtee! Mä rupesin ite puhumaan noin paljon vasta noin pari vuotta sitten!!
Tossa puheen lahjoissakin on vaan yksi huonopuoli, johon palataan joskus myöhemmin...
Tänään puhuttiin kuinka hänelle on tarjottu jo hyvin menneen työssäoppimisjakson perusteella oppisopimuspaikkaa!! Hienoa!! Iskä on ylpeä!
Mä olen ylpeä pojasta joka on saanut itse tämän aikaan! Kaiken sen paskan jälkeen jota hänkin on jo nuoren elämänsä aikana ehtinyt kokea.
Niin kuin mä olen aina sanonut, mä en vaati liikoja, vaan sitä että tekee kaikkensa sen eteen mitä haluaa tehdä!
Ja mitä tulee Helmiin, nii voi herranen aika sitä viisastelua mitä ton ikäisen suusta jo tulee. Ei enää edes muista oliko Aleksin varhaislapsuus yhtä verbaalista ilotulitusta!?
Viimeisin tytön heitto tapahtui tossa perjantaina kun hakivat mua töistä. Helmi tokaisi äidille kesken lauseen, että ole hiljaa minä puhun nyt iskälle!!! :D
Mä en tiedä missä liemessä me ton neidin kanssa vielä ollaan!? :D
Toisaalta nyt nähtiin ensimmäinen ns. normaalin elämän tuoma haaste, kun Helmi oli päiväkodissa saanut ihme kohtauksen, joka oli tullut kun olivat kiertäneet lumirataa joka oli myrskyn jälkeen rakennettu.
Oli yrittänyt kiertää sen niinkuin muutkin, mutta oli sen tehtyään "hävinnyt" tän maan kartalta. Silmät pyörien oli vaan pakittanut kun joku oli vointia kysynyt! Ei ollut vaan oma fysiikka kestänyt ja uupunut täydellisesti. Eikä Helmi vielä itse osaa tunnistaa koska on aika levätä.
Onneksi tälläisiä tapahtumia varten on tytölle määrätty oma aikuinen joka irtoaa samantien pitämään tytöstä huolta. Olivat nytkin kiitäneet vauhdilla sisälle. Kun oli saanut ulkovaatteet pois ja juotavaa oli olo tasoittunut.
Mutta nyt siihenkin tilanteeseen on tullut mutkia matkaan, kun päiväkoti on pyytänyt uutta lääkärinlausuntoa asiaan liittyen! Siis että saisi ensi syksyksikin Helmin ryhmään avustajan. Helmi siis joutuu siirtymään isompien ryhmään ja siellä saman verran aikuisia kuin nykyisessäkin ryhmässä, mutta tuplasti enemmän lapsia. Ja paljon enemmän jaksavia isompia lapsia...
Meidän hyvänä pitämä kardiologi on viimeaikoina osoittautunut sitten ihan muuksi, ainakin lausuntojen suhteen!
Vaimon pyytäessä lausuntoa päiväkotia varten, jota siis päiväkodin johtaja oli itse pyytänyt.
Lääkäri oli vain vastannut, että erityistukea eivät tarvitse kuin liikunnallisesti vammaiset!
Siis mitä vittua? Esim. tytön tällä viikolla saama kohtaus olisi voinut jäädä huomaamatta ilman lisäapua! Tai ei olisi ollut ketään aikuista irroittaa siitä tilanteesta Helmin kanssa sisälle lepäämään.
Jos päivähoito pyytää lääkäriltä tilanteen vaatimaa lausuntoa, niin sen ei pitäis olla millään tapaa pois lausuntoa antavalta lääkäriltä!
Nyt on kysymys pienten ihmisten hengestä ja jaksamisesta!
Oletteko muut kokeneet kiristyvää ilmapiiriä terveydenhuollossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti