7 viikkoa nyt keräilty kamoja, ensin kesäloman ja sitten sairausloman merkeissä. Voimat ovat palautuneet noin 60% maksimista, mutta väsymyksessä ei ole tapahtunut mitään muutosta parempaan, jonka takia tein myös uniapnea testin.
Se ei sinäänsä mennyt oikein putkeen, koska en nukkunut juuri ollenkaan ja se vähäinen uni joka tuli, oli kuin koiralla.
 |
| Sairas mies jos oisin... |
No se ehkä maanantaina selviää, jos data on saatu purettua ja analysoitua, kun uusi lääkärin aika on.
Tiistaina olisi siis paluu sorvin ääreen ja sitä jännityksellä odottaen, että kuinka äijän psyyke sitä kestää. Oikeasti mä en itse ainakaan ole kovinkaan luottavainen omaan jaksamiseen.
Mutta mikäpä minä olen itseäni diagnosoimaan.
Väsymys saa kuupan niin jumiin, että pienikin meteli ja vastoinkäyminen saa aikaan sen, että tekisi mieli hakata päätä betoni seinään.
Muutamia kertoja on tuntunut siltä, että mä vaan haluaisin olla pari kuukautta jossain missä en näkisi yhtään ketään ja saisi vaan maata peiton alla.
En tiedä miten osaisi selittää miltä nämä viime kuukaudet on tän väsymyksen kanssa tuntuneet?
Mutta pääsääntöisesti se aika aamupäivisin kun on jaksanut olla hereillä, on mennyt kuin humalassa seuraten itseään askeleen päästä, painottomassa tilassa.
Voisi jo sanoa tämän olevan jonkinlainen ruumiista irtaantuminen, mutta kuskin paikalla on vain joku muu kuin minä.
Ahdistus on nyt suurimmaksi osaksi takana, ehkä?
Ja niinkuin viimeeksi kirjoitin, tämä lepääminen on melkoisen haastavaa ylipirteän viskarin kanssa 😩
Päivästä 3/4 menee yrittäen nukkua ja täydessä usvassa, ”virkeitä” hetkiä on siis noin 6 tuntia ja siihen aikaan täytyisi mahduttaa oman kehon, sekä mielen huolto ja perhe-elämä. Aika mahdoton yhtälö. Tällä paketilla pitäisi olla valmis kohtaamaan työ ja sen tuomat paineet.
Päätä koskee jo pelkkä ajatus.🤯
 |
| Hyviä yhteisiä hetkiä, niitä harvoja |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti