Helmin kolmas kerta

Helmin kolmas leikkaus tuli ajankohtaiseksi keväällä 2017. Ja tämä aika tuli vastaan 9. toukokuuta, noin 2v 1kk toisen leikkauksen jälkeen. Toisen leikkauksen muistikuvat olivat itselle niin usvan peitossa, että oli todella vaikea varautua tähän tulevaan koitokseen.

Leikkaus aamu siis alkoi aikaisella herätyksellä ja kurvauksella lastenklinikalle n.6.30. Valmistelut alkoivat noin klo 7, jonka aikana huoneessa vieraili sairaalaklovni nimeltä Matkimus vieden tytön ja vanhempien ajatukset pois tulevasta leikkauksesta tehden kaikkia hassuja temppuja. Samainen pelle lähti myös tytön iloksi saattamaan pienokaista kolkkoon saliin, isän ja äidin jäädessä keskenään tyhjään sairaalahuoneeseen keräämään itseään kasaan.
Vielä pitäisi palata kotiin ilman tyttöä, odottamaan kirurgin soittoa. Odottavan päivä oli taas pitkä niinkuin aina edellisillä kerroilla, mutta vihdoin puhelin soi iltapäivällä.
Kirurgi soitti että leikkaus oli mennyt hyvin ja tyttö oli siirretty heräämöön.  Ainoa yllätys oli että
meille oli unohdettu kertoa, että kirurgi oli jouduttu vaihtamaan lennossa, koska ns. omalääkäri oli tehnyt pitkän leikkauksen yöllä. Oma kirurgi oli kuitenkin leikkauksessa mukana kakkoskirurgina ja leikkauksen tehnyt kirurgi ollut mukana Helmin ensimmäisessä leikkauksessa.

Pääsimme tyttöä katsomaan alkuillasta, kun hänet oli siirretty heräämöstä teholle. Ensi näkeminen ei onneksi tuntunut niin pahalta kuin olin sen arvellut. Vaikka hurjaa katseltavaa se onkin, kun pieni ihminen makaa liikkumattomana letkujen peitossa piipittävien laitteiden ja metrin korkuisen lääketornin vieressä. Vielä Helmi ei jaksanut kuin kerran vähän raottaa silmiään, joten päätimme jättää hänet nukkumaan, sekä keräämään voimia ja tulisimmehan taas myöhemmin illalla vielä takaisin.
Pari ekaa päivää meni typyllä melkoisessa morfiini pöllyssä, joten nukkui paljon. Hereillä ollessaan puhui niitä näitä, kerran pyysi vettä ja sanoi että,"äiti ota minut pois". Mutta kun äiti ei auttanut "minä menen isin luokse". Kun tähän yritimme selittää että emme voi ottaa mukaan, vaan täytyy jäädä sairaalaan paranemaan, tyttö lopetti meille puhumisen. Käänsi aina pään pois kun tultiin, kädestä kyllä piti kiinni ja antoi silittää, mutta silmiin ei saanut katsoa ja mitään ei vastannut kun kysyttiin. Teholla oli vain yksi hoitaja jolle Helmi suostui vastailemaan yksisanaisesti ja aina kun huoneen kaiuttimesta kuului että saavatko vanhemmat tulla sisään, tyttö huusi kovaan ääneen että "saa tulla".

Toipuminen seurasi samaa kaavaa kuin edellisillä kerroilla, eli mentiin edes ja takas, muutaman päivän päästä tytölle jouduttiin laittamaan tahdistin kun sydämeneteiset ei supistelleet tarvittavalla teholla, lepopulssin piti olla yli 90, mutta oli vain alle 60. P-aalto oli kadonnut, tai oli tallessa, mutta tuli väärästä paikasta.

Viidentenä päivänä tuli ilmoitus, että meidän pitäisi tehdä tilaa tulossa olevalle traumapotilaalle, eli me pääsisimme osastolle, tästä myös tyttö tuli jo hieman iloisemmalle päälle!

Kova hinku Helmillä oli heti päästä sängystä liikkeelle, mutta kun kokeiltiin seisomista jalat eivät vielä jaksaneet kantaa ja myös jaloissa olevat kanyylit tuottivat kipuja. Ensimmäisen yön jälkeen teholta mukana tulleet imudreenit saatiin vaihtaa imuttomiin pusseihin. Eli vaikka dreeniputkia sai vielä kantaa mukana se imudreenin surina hävisi!
Toisena osasto päivänä tyttö jaksoi jo hetken seisoa leikkihuoneessa leikkimässä, mutta väsyi vielä äkkiä. Ruokakin rupesi taas maistumaan ja upposi välillä hyvinkin. Mutta myös niitä perinteisiä laitos ruokia tuli vastaan, joita en syöttäisi kenellekkään!

Sairaalan käsitys vähärasvaisesta diettiruuasta. Kanakastiketta, eli vettä ja kanaa!!!!

Kuudentena päivänä kun äiskä lähti illalla kotiin ja jäin tytön seuraksi yöksi osastolle, tytsy huomasi että jalat kantaa sen verran että käveltiin käsi kädessä pitkää käytävää edes takas pelkästä kävelyn tuomasta ilosta.

Päivänä nro10 tahdistin sai mennä kun oma hieno sinusrytmi vihdoin löytyi. Juuri ajoissa siis, koska mietittiin jo joudutaanko laittamaan pysyvä tahdistin.
Mutta kun yksi hyvä asia tulee vastaan, niin pitäähän sitä vastapainoksi tulla myös jotain huonoakin? Eikö se elämä näin mene? Nyt alkoi sitten se tulehdusarvojen ja leukosyyttien nousu, sekä kuumeilu.. Ja sehän tiesi taas yksiä letkuja lisää, kun iv-antibiootit jouduttiin aloittamaan. Ja yksi dreeneistä jouduttiin laittamaan uudelleen. Onneksi kävely jo sujui, joten päivät ei käyneet niin pitkiksi, kun pääsi leikkihuoneeseen leikkimään, käymään pikaisesti ulkosalla ja olihan myös Helmin sydänsulho samaan aikaan osastolla, joten tuttua seuraa myös löytyi!
Eräänä päivänä tuli myös mahdollisuus käydä leipomassa pullaa, joka oli kyllä mieleistä hommaa. Leikkihuoneen hoitajat olivat varautuneet dieettipullan leipojiin myös.
Siellä tehtiin oman pullan lisäksi, pulla vietäväksi myös "sulholle".




20. päivä toukokuuta koitti vihdoin se päivä jota olimme odottaneet kuin kuuta nousevaa! Me lähdettiin vihdoin kotiin!!!

Nyt siis kaikki 3 suunniteltua leikkausta on takana päin ja voimme hetken hengähtää.
Mutta elämme jokaisen tulevan päivän kantaen mukana sitä tietoa, että tuo kursittu sydän tulee kestämään vain sen tietyn ajan ja edessä on vielä se päivä kun sydän on käyttänyt kaiken sille nyt tuotetun lisäajan!
Se tulee vastaan kymmenen vuoden... Kahden kymmenen vuoden päästä!? Kukaan ei sitä varmuudella pysty edes kuin veikkaamaan, mutta se päivä tulee olemaan tosiasia.
Mutta tällä tekniikan kehityksellä pystyy jo itsekin jo jollain tapaa uskomaan, että se päivä ei ole minkään loppu, vaan jonkun uuden alku!!!