Oon viimein huomannut että kaikki mitä kirjotan on pelkkää paskaa, siis kirjaimeilisesti.
Mikään kirjoitus ei sisällä mitään positiivista! Pelkkää valitusta kaikesta paskasta mitä vastaan tulee.
Mutta jos aloitetaan tämä kaikki siitä, kun kirjoittaja oli pieni.
Hänellä oli hyvä ja antoisa lapsuus, vaikka sen kaiken kesketti vanhempien ero.
Kirjoittaja asui sen jälkeen isällä kunnes jäi 9 vuotiaanaa kiinni röökistä ja siitä koitti muutto äidin ja hänen uuden miehen kotiin.
Siinä meni muutama vuosi seesteisesti kunnes koitti aika juuri ennen 6:tta luokkaa muuttaa kaupungin toiselle puolelle.
Systeri oli musaluokalla joten mut laitettiin samaan kouluun viereiseen kaupunginosaan.
6-luokan alkaessa en tuntenu ketään muuta ku yhen jonka kanssa olin pelannu Saipa junnuissa.
No eka löysin äkkiä seuraa isosta lössistä ja seurasin sitä hetken
Sit tuli yks luokan myhäilijä kysyy et ollaaks kavereita ja eihä siitä voinu kieltäytyä.
Siitö alkoi aikakausi joka käsitti ekat kännit 13 vuotiaana
Monen monia känni-iltoja, ruohoa ja kerran puoli vahingossa poltettaavaa hepoa.
Tällöin myös sain sen ainoan vankilatuomion joka sitten muutettiin 2kk ehdollista.
Mutta tästä tstävyydestä tuli myös tiivimpää kun pyysin tätä äijää mun pojan kummiksi!
Mutta mistä voi vetää johtopäätöksen että ihminen on jo kaiken kokemansa jälkeen vanha?
Ja mitä on ikuinen ystävyys?
Meillä ”hävis” ystävyys mun häiden jälkeen ku kaveri hävis yhtäkkiä reppuineen yön hämärään..
Mutta tosi ystävyys ei tunne rajoja niikuin meillä meni.
10 vuotta myöhemmin palasimme asiaan kuin päivääkään ei olisi mennyt,
Eli kun nykypäivänä puhutaan ystävyydetä, niin se on meidän mittapuulla kuin”avioliitto”
Till death do us part
And after that we are all the same
